Jehovan todistajat: Politikointi Seurakunnissa

Puhuin äskettäin vanhan ystäväni kanssa, joka ehdotti, että minun pitäisi kirjoittaa jotain “uskonnon politiikasta.” Hän ei selittänyt asiaa tarkemmin, mutta tuntien hänen tilanteensa, minä tiesin mitä hän sillä lauseella tarkoitti. Niinpä tämän viikon kommentaari käsittelee tuota aihetta.

Ei ole kysymys uskonnosta politiikassa, vaan Jehovan todistajien keskuudessa politiikka uskonnossa liittyy sellaiseen, mikä voidaan määritellä poliittiseksi taktikoinniksi seurakuntien vanhinten taholta heidän saadakseen tai säilyttääkseen asemansa toisten yläpuolella. Samalla kun epäilemättä useimmat vanhimmat ovat vilpittömästi huolissaan vastuullaan olevien seurakuntien parhaiden etujen hyväksi palvelemisesta, niin jotkut miehet - kun langennut ihmisluonto on mitä on - näyttävät olevan enemmän kiinnostuneita omasta henkilökohtaisesta etenemisestään ja mielihyvästään

Epäilemättä syy siihen, miksi Raamattu nimenomaisesti neuvoo vanhimpia etteivät nämä herroina hallitsisi toisia hoitaessaan tehtäviään, on se, että joillakin miehillä on voimakas taipumus toimia juuri siten. Näyttää siltä, että ne, jotka ovat kovin taipuvaisia sellaiseen, alkavat kuvitella, että seurakunta kuuluu heille ja niinpä he näkevät toiset vanhimmat ja muut pätevät miehet varteenotettavina kilpailijoina. Se on varmasti eläimellistä ajattelua, mutta valitettavasti se on aivan liian yleistä seurakunnissamme. Jopa apostolit pyrkivät jatkuvasti toistensa kanssa päättelemään kuka heistä oli suurin, ennen kuin heidät voideltiin, joten ei ole yllättävää, että meitä vitsaa samanlaiset puutteet.

Tunsin veljen, joka oli yksi hienoimmista vanhimmista, joita olen koskaan tuntenut. Hän oli ystävällinen, isoisämäinen, olkapää johon nojautua monille joilla oli etu olla hänen seurakunnassaan. Lähes jokainen rakasti häntä - mutta eivät kuitenkaan kaikki.

Seurakunnan esivalvojana häntä lähestyi kerran nuori henkilö, joka tunnusti langenneensa syntiin ja tehneensä haureutta. Tietenkin seurakunnallinen toimintaohje sellaisten asioiden käsittelemiseksi on se, että muodostetaan oikeuskomitea asiaa tarkastelemaan. Kuitenkin tässä tapauksessa esivalvoja tunsi, että henkilö oli katuvainen ja hän siksi käski pohjimmiltaan häntä ‘mene, äläkä enää tee syntiä.’ Mutta, koska asia oli käsitelty yksityisesti, eikä Vartiotornin määrittelemän toimintatavan mukaisesti, yksi kunnianhimoinen nuori vanhin tarttui esivalvojan harha-askeleeseen tekosyynä oman pyrkimyksensä käynnistämiselle: poistaa kilpailijansa vanhimmistosta ja hänen itsensä kruunaaminen seurakunnan hallitsevaksi kuninkaaksi.

Hän kutsui koolle vanhimmiston salaisen kokouksen ilman esivalvojaa, nostaakseen jutun häntä vastaan. Valitettavasti kunnianhimoinen vanhin onnistui juonessaan ja ystävällinen esivalvoja poistettiin seremonioitta tehtävistä 40 vuoden epäitsekkään ystävien palvelemisen jälkeen. Vaikutus seurakuntaan oli musertava.

Vaikkakin tämä on yksi äärimmäisistä seurakunnassa politikoinnin tapauksista, niin valitettavasti se ei ole poikkeuksellinen esimerkki. Olen tuntenut useita miehiä, jotka monin tavoin olivat pätevämpiä palvelemaan seurakuntia, kuin ne, jotka tarkastelivat heidän pätevyysvaatimuksiaan. Mutta, koska heidän mitä ilmeisimmin katsottiin olevan uhkana tiettyjen ensimmäistä sijaa himoitsevien asemalle ja vaikutusvallalle, heidät joko savustettiin ulos tehtävistään tai ei suositeltu tehtäviin.

Lukuisista vastaanottamistani sähköposteista päätellen, on olemassa muitakin, jotka ovat kärsineet sellaisista pikkumaisista poliittisista peleistä. Meitä muistutetaan Diotrfefeestä, josta Johannes sanoi: “(hän) haluaa olla ensi sijalla sen keskuudessa.”

Aivan e-watchmanin alusta lähtien olen yrittänyt ottaa ‘korkean tien’ enkä taipua pikkumaiseen vikojen etsimiseen ja pelkkien henkilökohtaisten murheiden toitottamiseen. Mutta sellaisia asioita täytyy käsitellä vaikkapa sitten vain lohdutuksen ja rohkaisun antamiseksi niille, jotka ovat tyrmistyneitä sellaisesta epäkristillisestä käytöksestä joidenkin vanhinten taholta. Epäilemättä monet Jehovan todistajat ovat kompastuneet ja lannistuneet sellaisista asioista. Niinpä näyttää sopivalta ainakin pohtia sitä, miksi Jehova sietää sellaista pahuutta kansansa keskuudessa - jos tosiaankin olemme hänen kansansa.

Itse asiassa apostoli Pietari selittää miksi Jumala tilapäisesti sallii epäsopua kansansa seurakunnassa. 1. Pietari 4:12 sanoo: “Rakkaat, älkää oudoksuko keskuudessanne olevaa paloa, joka tapahtuu teille koettelemukseksi, ikään kuin teille sattuisi jotakin outoa.”

Meille on hämmentävää ja outoa se, kun niistä, joiden pitäisi olla meidän veljiämme ja kanssapalvelijoitamme, tulee painostajiamme ja vainoajiamme. Ja se, mikä tekee siitä erityisen vaikeasti käsiteltävän asian, on se, että tavallisesti uhrit joutuvat kärsimään hiljaa. Näin on siksi, että olemme tottuneet ajattelemaan vainon tulevan ulkopuolelta “maailmallisista” lähteistä. Esimerkiksi luemme usein Vartiotornista veljien ja sisarten henkilökohtaisia kokemuksia, joissa he ovat joutuneet kestämään perheen ankaraa vastustusta tai ovat kestäneet natsien keskitysleirien julmuuksia. Mutta harvoin jos koskaan me luemme niistä kokemuksista, joissa ystävät ovat kärsineet pikkumaisia tyranni-vanhimpia. Joissakin tapauksissa tällaiset kokemukset ovat olleet aivan yhtä koettelevia, kuin nuo aiemmin mainitut.

Joissain suhteissa Jehovan todistajat ovat kuin iso toimintahäiriöinen perhe. Kaikki tietävät, että jotain on pielessä, mutta emme puhu siitä. Mehän oletetusti elämme ongelmattomassa hengellisessä paratiisissa, joka on vapaa kaikista niistä ongelmista, joista maailma kärsii. Niinpä, kun vaino tulee omien uskontovereiden keskuudesta kuin palava tulinen koettelemus, niin se on meistä hämmentävää ja outoa aivan kuten apostoli mainitsi.

Mutta syy, jonka vuoksi Jumala sallii “keskuudessanne olevaa paloa” on koettelemukseksi. Heti seuraavassa jakeessa apostoli jatkaa sanoen: “Päinvastoin iloitkaa jatkuvasti, koskapa olette osallisia Kristuksen kärsimyksiin, jotta voisitte iloita ja riemuita myös hänen kirkkautensa ilmestymisen aikana.”

Vaikka yllä oleva neuvo on osoitettu niille, joilla on taivaallinen toivo, niin kaikki kristityt on kutsuttu osallisiksi Kristuksen kärsimyksiin. Ja mitä tarkalleen ottaen oli jotkin Kristuksen kärsimyksistä? Yksi on se, että Jeesus kärsi, koska hänen juutalaiset maanmiehensä olivat niin tunteettomia ja kovasydämisiä. Markuksen 3:5 mainitsee tapauksen synagogasta, jolloin Jeesus saavutti lähes täyden inhon rajan. Siinä sanotaan: “katsottuaan ympärilleen heihin närkästyneenä, perin pohjin murheissaan heidän sydämensä tunnottomuudesta.” Niinpä siis Jeesus kärsi juutalaisessa seurakunnassa toisten moraalisen tunnottomuuden vuoksi.

Epäilemättä Jeesus kärisi murhetta siitä, ettei edes hänen oma perheensä uskonut häneen messiaana. Eikä siinä kaikki, sillä erään kerran he todella luulivat hänen tulleen hulluksi. Markuksen 3. luku raportoi myös siitä: “Mutta kun hänen omaisensa kuulivat siitä, he lähtivät ottamaan häntä huostaansa, sillä he sanoivat: ‘Hän on järjiltään.’”

Oli myöskin monia tapauksissa, jolloin hänen opetuslapsensa tuottivat hänelle pettymyksen. Herran ehtoollisen nimenomaisena iltana apostolit oivat yhä keskittyneitä kuumaan väittelyyn siitä, kuka heistä oli suurin. Myöhemmin Getsemanen puutarhassa Jeesus pyysi heitä pysymään hänen kanssaan ja rukoilemaan. Kertomus kuuluu: “Ja hän sanoi heille: ‘Sieluni on syvästi murheellinen, aivan kuolemaan asti. Jääkää tähän ja pysykää valveilla.’” Silti joka kerran, kun Jeesus palasi heidän luokseen, he nukkuivat.

Niinpä Kristuksen kärsimykset eivät ole vain hänen oikeudenkäyntinsä ja teloituksensa aikana läpikäymänsä fyysiset kärsimykset. Hän kärsi myös ahdistuksen, pettymyksen ja hylkäämisen aiheuttamaa tunneperäistä tuskaa.

Apostoli Paavali oli epäilemättä osallinen Kristuksen kärsimyksiin enemmän, kuin kukaan muu Kristitty. Sen lisäksi, että hän joutui vimmastuneiden juutalaisjoukkojen pieksemäksi ja kivittämäksi, yhtälailla kuin hän joutui pidätetyksikin useissa tapauksissa, Paavali kärsi myös vainoa omilta veljiltään seurakunnissa.

Paavali perusti Korintin seurakunnan yhdellä lähetysmatkallaan. Uskomatonta kyllä, hän ei kuitenkaan saanut hyvää vastaanottoa seurakuntaan seuraavilla kierrosvierailuillaan. Ylen oivalliset apostolit, jotka selvästi alkoivat johtaa korinttilaisia, olivat epäkunnioittavia Paavalia kohtaan ja sanoivat, että vaikka hänen kirjeensä olivat painokkaita, niin hänen henkilökohtainen läsnäolonsa oli heikkoa ja että hänen puheensa oli yksinkertaisesti halveksittavaa. Paavali yritti muistuttaa seurakuntaa ominaisuuksistaan apostolina, mutta se ei ilmeisesti vaikuttanut joihinkin seurakunnassa. Siksi hän oli pakotettu kirjoittamaan heille 2. Korinttilaisille 2:11:sää sanoen: “Olen käynyt järjettömäksi. Te olette pakottaneet minut siihen, sillä teidän olisi pitänyt suositella minua. En näet ole missään osoittautunut ylen oivallisia apostoleitanne huonommaksi, vaikka en olekaan mitään.”

Jos korinttilaiset eivät kunnioittaneet ja suositelleet itseään apostoli Paavalia, niin pitäisikö meidän olla yllättyneitä siitä, että nykyään on päteviä veljiä, joita heidän seurakuntiensa vanhimmat eivät suosittele?

Paavali joutui myös setvimään sitä, miksi Kristus salli sellaisten asioiden tapahtua seurakunnassa. Päätelmä, johon hän tuli oli se, että veljien loukkausten kärsiminen oli myöskin osa Kristuksen kärsimyksiä. Siksi hän kirjoitti: ”Sen tähden ylpeilen erittäin mielelläni ennemmin heikkouksistani, jotta Kristuksen voima pysyisi ylläni kuin teltta. Siksi olen mieltynyt heikkouksiin, loukkauksiin, puutteisiin, vainoihin ja vaikeuksiin, Kristuksen tähden. Sillä kun olen heikko, silloin olen voimallinen.”

Vaikka seurakunnan sisäiset koettelemukset saattavat olla epäreiluja ja vaikeita käsitellä, niin asian ydin on sama kun ulkopuolelta tulevissa koettelemuksissakin. Säilytämmekö nuhteettomuutemme Jumalalle huolimatta sellaisten toimien epäoikeudenmukaisuudesta ja loukkaavuudesta? Jaakobin 5:9-11 on rohkaiseva, koska se tunnustaa, että meidän veljemme saattavat murehduttaa meitä monin tavoin, mutta meidän ei pitäisi harmistua siinä määrin, että alkaisimme ”huokailla toisiamme vastaan” ehkäpä katkeroitumalla ja tulemalla yhteistyöhaluttomiksi.

Nuo jakeet kuuluvat: ”Älkää huokailko toisianne vastaan, veljet, jottei teitä tuomittaisi. Katso! Tuomari seisoo ovien edessä. Veljet, ottakaa pahan kärsimisen ja kärsivällisyyden osoittamisen malliksi profeetat, jotka puhuivat Jehovan nimessä. Katso! Me sanomme onnellisiksi niitä, jotka ovat kestäneet. Olette kuulleet Jobin kestävyydestä ja olette nähneet Jehovan antaman tuloksen, että Jehova on hyvin hellä kiintymyksessään ja armollinen.”

Niin monien paikallisissa seurakunnissa olevien ahdistavien olosuhteiden näkökulmasta, puhumattakaan Vartiotornin itselleen aiheuttamista masentavista vaikeuksista ja kompastumisen aiheista, joita nuo asiat ovat tuoneet eteemme, ilmaus ”Tuomari seisoo ovien edessä” vaikuttaa ajankohtaisemmalta kuin milloinkaan aikaisemmin, kun odotamme Jehovan tulevaa tuomiota.